Paras vastaus
Pidän Snavelyn käännöksestä, jonka olen liittänyt espanjankielen alle. Analysoisin sitä kolmesta näkökulmasta.
Yhtäältä se vangitsee totuuden, että jokainen hetki, jokainen rakkaus, jokainen kokemus on todella ainutlaatuinen eikä koskaan palaa. Romantisoidun rakkauden ylösalaisin on, että se todella on ainutlaatuinen. Haittapuoli on, että se on todella ainutlaatuinen, ja se on yleensä lyhytaikainen, kuten pääskyset, jotka lentävät ympäriinsä.
Toisaalta ajattelen, kun Bécquer asui: Espanja 1800-luvulla. Keskiajalta huolimatta saattaa olla syytä huomata, että Euroopassa oli keskiaikainen kirjallisuusperinne, jossa korostettiin ”kohteliaisuutta” – idealistista, romantisoitua, ritarillista ja niin edelleen. Näemme edelleen näitä elementtejä kaikesta Shakespearesta nykyaikaisiin rakkauskappaleisiin (joita muusikot kutsuvat joskus ”soihtujen kappaleiksi”).
Kolmanneksi voin lukea sen melko itsepintaisena, häpeällisenä ja ylimielisenä – a kommentoi, kuinka kun me ihmiset rakastumme ja aivomme ovat täynnä oikeaa neurokemikaalien sekoitusta, olemme ytimessämme varmoja , että kukaan ei ole koskaan rakastanut näin ennen tai koskaan enää. Bécquer menee niin pitkälle, että verrataan rakkauttaan Jumalan edessä tapahtuvaan palvontaan, eräänlaiseen liioiteltuun rakkauteen, joka ei ole harvinaista aikakauden eurooppalaisessa runoudessa. (Runo muistuttaa minua tältä osin Andy Kimin 1970-luvun hitistä ”Rock Me Gently” ja niin monista muista ”soihtu” -lauluista.)
Bécquer on voinut olla vilpitön uskoessaan, että hänen rakkautensa oli ainutlaatuinen eikä mitään sellaista nainen (tai mies? – rakkaansa sukua ei ollut määritelty) kokisi koskaan uudelleen. Tai hän on saattanut olla satiirinen, tietäen, että rakastunut on täynnä ihmisluontoa. (Vertaa Shakespearen ”Ihmisen seitsemän ikää”, kun hän kirjoittaa ”… ja sitten rakastaja huokaa kuin uuni …” käyttäen hyvin mekaanista metaforaa rakkauden korotetusta tilasta. Eikö Bécquer ollut satiirinen? . En ole lukenut tarpeeksi häntä tai hänen historiaansa tietääkseni.
Sillä välin lopetan sanonnan, jonka minulle sanotaan olevan polynesialaisesta kulttuurista ja joka voi toimia neuvona rakastetulle: ”Yksi rakkaus parantaa toisen. ”
RIMA LIII
Volverán las oscuras golondrinas
en tu balcón sus nidos colgar,
y otra vez con el ala a sus cristales
jugando llamarán.
Pero aquellas que el vuelo refrenaban
tu hermosura y mi dicha aikalaisen,
aquellas que aprendieron nuestros nombres …
¡esas … no volverán!
Volverán las tupidas madreselvas
de tu jardín las tapias a escalar,
y otra vez a la tarde aún más hermosas
sus flores se abrirán.
Pero aquellas, cuajadas de r ocío
cuyas gotas mirábamos temblar
y caer como lágrimas del día …
¡esas… no volverán!
Volverán del amor en tus oídos
las palabras ardientes sonar;
tu corazón de su profundo sueño
tal vez despertará.
Pero mudo y absorto y de rodillas
como se adora a Dios ante su altar,
como yo te he querido …; desengáñate,
¡así … no te querrán!
– Gustavo Adolfo Bécquer
Tummat pääskyset
Tummat pääskyset palaavat taas
ripustamaan pesänsä parvekkeellesi,
heidän siipensä sykkivät taas pehmeästi ikkunaruudussa,
soittavat leikkisästi.
Mutta ne, jotka pysähtyivät hetkeksi lennolleen
nähdäksesi kauneutesi ja onneni,
ne, jotka oppivat laulamaan nimiamme …
he … eivät palaa!
Paksut ryhmät kuusama, puutarhasi palaa,
ihastuttavampi kuin koskaan,
kiipeämällä mudan tiiliseiniin, iltapäivällä,
niiden hajustetut kukat avautuivat täyteen.
Mutta ne, jotka oli peitetty raskailla kastepisaroilla,
joita katselimme vapisemassa ja putoamassa,
kuin päiväkyynät … > he … eivät palaa!
Rakkaus taas palaa
kuulostamaan palavilla kuiskauksilla korvissasi;
taas ehkä sydämesi
herätetään nukkuvasta unesta.
Mutta hiljainen, syventynyt ja polvillaan,
kuten Jumalaa ennen hänen muutoksensa palvotaan,
kuten minäkin rakastin sinua rakas … älä eksy,
tällainen rakkaus … ei palaa!
– Kääntäjä Robert Lincoln Snavely
Vastaa
Se on hyvin yksinkertainen runo rakkaudesta.
Runo viittaa siihen, että rakkaudet palaavat takaisin (näiden ”oscuras golondrinas”, ”tupidas madreselvas” jne. muodossa), mutta se on erilainen rakkaus. Metafora on varsin sopiva: linnut palaavat takaisin tiettyyn kaupunkiin, lehdet kasvavat uudestaan vanhassa puussa, mutta ne eivät ole samoja lintuja eivätkä samoja lehtiä. Samalla tavalla, Becquer sanoo, rakkaus palaa ihmiselle, mutta eri tavalla.