Paras vastaus
Minulla oli toistuva painajainen, joka alkoi lapsena. Mielestäni se ei olisi voinut olla niin kauheaa, jos se olisi tapahtunut vain kerran, mutta se tapahtui joka ilta vuosia. En lopulta lakannut näkemästä tätä unta vasta hyvin myöhään teini-ikäisenä, melkein kaksikymmentä. Heräsin unessa ja tiesin nukkuvani. Tunnistan unen olemuksen heti ja aloin taistella paeta siitä. Koska tiesin, että haaveilen, yritän raivokkaasti siirtää ruumiini – mitä tahansa sen osaa. Näet, että unessa olin venytetty lattialle, jota ympäröivät nämä suuret, valkoiset, sylinterimäiset kynttilät. En voinut liikkua. Ympyrässä olin halvaantunut. Muistan ajatellessani, että jos voisin vain nykäyttää sormea tai varpaa tai räpyttää silmiä, voisin herätä. Unessa olin kivettynyt, kauhistunut. Valopyörän ulkopuolella oli valtava, hirvittävä pimeys, ja siinä oli hampaita. Se oli valmis, nälkäinen repimään minut murskaamaan. Mutta en voinut liikkua, en voinut paeta. Taistelisin ikuisuuden tuntuen vain yrittäen saada yhden lihaksen liikkumaan. Kynttilät vilkkuvat yksi kerrallaan ja kuolevat. Tiesin jotenkin, että kun viimeinen epäonnistui, kuolen sen suuren pedon käsissä, joka piiloutui aivan ympyrän ulkopuolella. Kuulin sen vauhdittavan, huohottaen. Joka ilta yritin liikkua ja epäonnistuin joka ilta. Silmäni keskittyisivät tuohon viimeiseen heikosti välkkyvään liekkiin, ja kun se paloi ja hirviö hyppäsi tuon viivan yli, heräsin. Joka ilta vuosia minulla oli tämä unelma. Puhuin äidilleni siitä ja terapeuteille. He sanoivat saman – minulla oli ratkaisematon trauma, ja ennen kuin käsittelin sitä, se ei menisi pois. Mutta jotenkin lopetin vain painajaisen yhden yön. Se ei koskaan palannut.
Vastaus
Olin illallisella joukon ihmisiä, joita en tiennyt. Tämä nainen yhtäkkiä nousee ylös ja alkaa sanoa kuinka kukaan täällä ei oikeastaan ole rakastaa tai välittää hänestä, ja hän alkaa huutaa ja itkeä. Hän tarttuu tähän kirveeseen (en tiedä mistä se tuli, mutta se oli jotenkin siellä) ja alkaa vain lyödä / pilkkoa ihmisiä. Jostain syystä kaikki istuivat paikallaan ja antoivat hänen keinua heitä kohti, mutta silti huudahti kauhusta, kun hän katkaisi kädet, sormet tai jopa ihmisten kasvot. Itkin ja pidin tyttöä vieressäni, koska hän oli noin 10 tai 11, ja aivan yhtä peloissani kuin minä. Yhtäkkiä naiset tulevat luoksemme. Rukoilin Jumalaa antamaan minun elää, päästää minut kotiin, nähdä perheeni ja poikaystäväni vielä kerran. Sitten käytän ruumiini peitä pieni tyttö, mutta jostain syystä se ei auta. En voi katsoa ylös, mutta kuulen kovan kolinaan, ja pieni tyttö menee löysäksi. Tiedän, enkä halua katsoa häntä. Olen liian kauhuissani, mutta minusta tuntuu, että lämmin kosteus tippuu käsivarteilleni ja sitten yhtäkkiä tunnen polttavaa tunnetta niskani takana, jota seuraa lämpö kiire selässäni. Lopuksi katson ylös. Hänen päänsä on kadonnut, leikattu pudotan hänen ruumiinsa ja nousen ylös. Yhtäkkiä minusta tulee kylmä ja huimausta, mutta pystyn silti kävelemään itseni ulos. Soitan 911, mutta en voi puhua, tuijotan vain puhelinta järkyttyneenä. Kuulen sireenien tulevan tieltä. Sitten soitan poikaystäväni numeroon. Hän poimii ja alkaa puhua normaalina päivänä, mutta minä tärisevän, kauhistun ja kylmänä. Sanon hänelle, että rakastan häntä ja että en usko minua ” Tulen kotiin. Ensihoitajat vetäytyvät ylös, ja lopetan puhelun. Käyn heidän luonaan, ja he vain kääntävät silmiään minuun. (He luulevat luultavasti, että se oli väärä hälytys). Käännyn ympäri, nostan hiukseni ylös, kallista päätäni alas ja näytä heille niskaani. He alkavat vaientaa, sitten tarttuvat minuun ja kiinnittävät minut kuorma-auton takaosassa olevaan sängyyn. Häivyn hitaasti sisään ja ulos kuunnellessani heitä puhua. ”Viipaloitu puhtaaksi selkäytimen läpi.” ”Ei voi kävellä.” ”Todennäköisesti kuolee.” Sitten kaikki meni pois ja kipua ei enää ollut ja heräsin.
Rehellisesti sanon, että olen edelleen nyyhkyttänyt siitä ja edelleen kauhuissani. En usko, että voin koskaan unohtaa tätä.